muistoja

Erehdyin selamaan vanhoja kuvia varastojen kätköistä ja eksyin kesäiseen kuvaan tunturilta, jolta niin moni höykyttää itseään talvella alas suksilla. Lapissa on tullut käytyä turhan harvoin. Viime vuosina eteläinen Suomi on tullut paljon tutummaksi. Joskus tosin vaelsin eteläistä lappiakin kulkiessani peukalokyydillä pohjoisen kautta kauas etelään. Muistan epäilyttävät rekkakuskit; vanhat mummot;
aamuisen postinjakajan, joka meinasi nukahtaa rattiin; nuoret naiset, jotka olivat menossa bilettämään; erikoisen vanhan pariskunnan; ja monia muita joiden kyydissä kuljin matkalla barcelonaa.

Yhden yön vietin Saksalaisen pariskunnan luona, joiden mielestä mitään jalkapalloa parempaa asiaa ei maailmassa ollutkaan ja kutsuivat äärimmäisen vahvasti chillillä maustettua keittoa miedoksi.

Tuolla vaelluksella aikoinaan tuli nähtyä merta, tuli asuttua paikoissa, joista jotkut näkevät vain unia - ja tuli todettua, että kyllä pohjoinen kotimaa on kiva paikka. Ihmiset syvimmillään ovat samanlaisia kaikkialla. Kulttuurit ovat erinlaisia, mutta me ihmiset olemme paitsi samannäköisiä niin myös toistemme pelikuvia muutenkin. Meillä on ajatuksia ja toiveita ja unelmia.

Töiden alkamiseen on muutama viikkoa, ja ajattelin viettää seuraavan viikon kalastamalla kuhaa järvellä - eli siis olla tekemättä juuri mitään. Luultavasti lopetan tämän kirjan

ja aloitan toisen kirjan, josta siitäkin löytyy yhtenä päähenkilönä mainio Nicola Costa, joka on selvästi Joe Abercrombien mielihahmoja tässä monenkirjavassa fantasiamaailmassa. Costa on kaikesta selviävä antisankari, palkkasoturi, jonka tärkein tehtävä on tienata aina maksimaalinen määrä rahaa tai sitten vain hukuttaa itseään alkoholiin jonkun surun takia. Hän ei ikinä ole varsinainen päähenkilö vaan se sivuhenkilö, joka aina vaikuttaa tarinan lopputulokseen jollain merkittävällä tavalla.

Olen melko hyvällä päällä. Se on postiivista tässä maailmassa.