Sillat

Sillat ovat usein symbooleja yhteenliittämisen mahdollisuuksista. Mutta samalla ne liittävät oikeasti yhteen asioita.

Miksi kirjoitan silloista ja liittymisistä? Omasta mielestäni ihmisten välille rakennetaan siltoja, joiden kautta ihmiset voivat kommunikoida toistensa kanssa. Ajan myötä minulle on tullut näkemys, että toiset osaavat kommunikoida ja luoda viestimisen mahdollisuuksia paremmin kuin toiset. Naivi toteamus, mutta joillekin naisille äärettömän vaikeata viestittää kirjaimin muiden ihmisten kanssa. Olen epäilyt, että nyky-yhteiskunnan hektisyys luo vaatimuksia, että kaiken täytyy tehdä nopeasti. Näin ei jaksettaisi paneutua siihen mitä tuottaa. Vai onko niin aina ollut? Aikoina, kun vielä kirjoitettiin kirjeitä, eikä netin nopeus ollut apunamme, tekstit olivat paljon pidempiä. Tai sellaisen
käsityksen olen saanut. Ainakin kaikki lukemani kirjeet aikoinaan olivat melko pitkiä.

Mutta toinen ongelma on yleisesti siltojen puuttuminen ihmisten välillä tässä nykyisessä maailmassa. Aivan liian monet haluavat uskoa invidualismiin, että olemassa olen vain 'minä'. Jos olisimme enemmän tekemisissä toistemme kanssa; Jos emme antaisi toisten tipahtaa siihen suuren välitilaan, jonne osa meistä tipahtaa; voisimme olla onnellisempia ihmisiä.

Meidän ei tarvitsisi haukkua ja arvostella toisia ihmisiä. Meidän ei tarvitsisi olla yksin. Mutta onko realistista uskoa, että me ihmiset voisimme oikeasti olla suurta isoa perhettä, että emme katkoisi siltoja heti alkuun.

Kun katsoo nykymaailmaa, niin on vaikeata nähdä, että osaisimme rakentaa toistemme välille sellaisia siltoja, jotka eivät katkea. Minä henkilökohtaisesti eli kauan sitten pitkä palan elämästäni jonkinlaisessa tyhjiössä - ehkä koko nuoruuden. Tämä etsintä jota käyn, voi olla prosessi yrittää kokea niitä asioita, jotka jäivät junasta, jollain tavalla ehkä edes nopeutetusti. Uskoisin jos Suomalaiset oikeasti olisivat enemmän silloittaneet elämää, niin ehkä meidän kaikkien elämä olisi parempi - mutta valitettavasti, kun mietin kaikkea sitä pahaa, jota elämään on kätketty, on vaikeata
uskoa, että osaisimme tehdä toistemme elämästä parempaa.

Olen siis sekä optimisti että pessimisti. Haluan uskoa, että voisimme tehdä toistemme elämän onnelliseksi jos voisimme. Mutta olen huolissani, että joidenkin mielestä oma elämä pitää vain olla onnellinen ja muut saavat kärsiä.

Ehkä on luonnonlaki, että kova voittaa ja pehmeä ja lempeä häviää. Tai sitten me kaikki häviämme lopulta olemme omasta mielestämme ihan mitä vaan.

Onko näkemykseni liian naivi, pessimistinen vai jopa täysin typerä ja sekava?